Viime viikkoina Helsingin Sanomien artikkeli ”Maura Häkin mukaan karjalaisia sorretaan Suomessa, ja se on saanut monet suuttumaan” (Elena Kurki, 31.7.2022) on herättänyt keskustelua sosiaalisessa mediassa. Artikkelissa kerrotaan tunnetusta, niin kutsutusta "Karjala-aktivistista", hänen toiminnastaan ja hänen näkemyksistään. Viime vuosina syntynyt Karjala-aktivismi on mielenkiintoinen ilmiö, jossa suomalainen vihervasemmisto on tuulesta temmatun tai heikkositeisen karjalaisen identiteetin avuin ruvennut syyttämään suomalaisia karjalaisten sorrosta, Pohjois-Amerikan alkuperäisasukkaista käytävää keskustelua muistuttavilla argumenteilla. Vaikka historiallisesti nimenomaan suomalaiset kansallismieliset ovat välittäneet eniten rajantakaisten heimokansojemme hyvinvoinnista, nyt vasemmistolaisilta Karjala-aktivisteilta kuulee niinkin törkeitä väitteitä kuin että suomalaisten kansallismieliset projektit olisivat pääsyy karjalan kielen lähes sukupuuttoon joutumiselle. Akseli näkee, että on perusteltua epäillä tällaisia narratiiveja, ja haluaa tällä kannanotolla osoittaa Karjala-aktivismin harhaisuuden sekä haitallisuuden. 

Karjalaisuus vasemmiston työkaluna

Suomi aloitti kokonaisia sotia auttaakseen heimoveljiään ja karjalaiset itse pyysivät Suomen valtion apua aloittamassaan Itä-Karjalan kansannousussa. Helsingin Sanomien artikkelissa Häkki kuitenkin kutsuu aiemmin mainitun Kalevalan muistamista konkreettiseksi esimerkiksi karjalaisten nykypäivänä kohtaamasta sorrosta. Tämän lisäksi artikkelissa sanotaan, että “sorrolla Häkki viittaa muun muassa evakkojen kohteluun ja siihen, ettei karjalan kieltä vielä nykypäivänäkään ole laajasti tunnustettu omaksi kielekseen.” Vähemmistökielen aseman omaavana kielenä karjalaa pystyy kyllä myös Suomessa harjoittamaan vapaasti. Hyvin vasemmistolaiseen tapaan Karjala-aktivistit kuitenkin näkevät, että Suomen valtio harjoittaa karjalaisten sortoa, sillä se ei käytä suuria määriä julkista rahaa kielen tukemiseen. 

On tosin totta, että kielen aseman edistäminen voisi auttaa karjalaisia Venäjällä, sillä Suomi toimisi kuin turvasatamana heille. On myös totta, että Suomen olisi pitänyt panostaa enemmän suomensukuisten kansojen auttamiseen historiassa. Jos Suomi olisi esimerkiksi heimosodissa onnistunut, suuremman panoksen antamalla, vapauttamaan Karjalan, Vepsän ja Inkerin, kun Neuvostoliitto oli vielä heikossa hapessa, niin näihin kansoihin kohdistuneilta kansanmurhilta olisi vältytty. Tämä ei tosin muuta asioita Karjala-aktivistien kohdalla, sillä he joka tapauksessa ovat sitä mieltä, että karjalaisuuden kuihtuminen on enemmän suomalaisten kuin venäläisten syy. 

Kuten Häkki Helsingin Sanomien artikkelissa toi ilmi, Karjala-aktivistit myös pyrkivät perustelemaan väitteitään suomalaisten harjoittamasta sorrosta kertomalla sukulaistensa kokemuksia syrjinnästä, kuvaten sitä ja karjalaisten suomalaisiin sulautumista yhdeksi pääsyistä karjalaisuuden häviämiselle. Asia ei kuitenkaan ole näin yksiselitteinen. On syytä erottaa tarkoituksenmukainen pakottaminen olosuhteiden aiheuttamasta sulautumisesta. Karjalaiset evakot yleensä pyrittiin sijoittamaan samoille alueille, jotta heidän yhteisönsä säilyisivät mahdollisimman hyvin. Kuitenkin on huomattavaa, että karjalainen väestö oli sirpaloitu jo sodan johdosta, ei pelkästään yhteisöllisestä näkökulmasta, vaan myös elinehtojen ja elintason nähden. Suomen valtio tarjosi karjalaisille uutta alkua pakkolunastamalla suomalaisten maata heille. Tämä tietystikään ei tarkoita mitään yhtenäistä aluetta, vaan tilkkuja sieltä täältä. Näin ollen yhteisöllisyys ja karjalaisuus katosi pakon edessä. Mitä taas tulee karjalaisten syrjintään, Karjala-aktivistit usein sanoivat, että Karjalasta evakuoituihin suhtauduttiin ”venäläistettyinä” suomalaisina. On huomattava, että sodanjälkeisillä sukupolvilla oli vahvasti suomettunut kuva; kaiken Suomesta itäänpäin nähtiin olevan “ryssää.” Se oli Neuvostoliitolle silloin, ja on nykyään Venäjälle erittäin hyödyllinen narratiivi, sillä se vei suomalaisilta kaikki intressit sekaantua heidän rajojensisäisiin asioihin. Esimerkiksi aiemmin mainitussa kannanotossamme ”Suur-Suomen oikeutukset” kuvasimme tilannetta näin:

”Moni suomettumisen aikana koulussa ollut, nykyään vanhaa ikäluokkaa edustava, henkilö saattaakin ajatella, että virolaiset olisivat “rantaryssiä” tai muutoin etnisesti slaaveja, mikä ei pidä paikkaansa alkuunkaan. On järkyttävää nähdä, miten järjestelmällisesti kansan tietoudesta on viety kaikki muistikuvat sukulaisistamme: moni ei joko tiedä suomensukuisten heimojen olemassaolosta, luulee heitä aikoja sitten sukupuuttoon kuolleiksi tahi ajattelee heidän olevan etnisesti venäläisiä tässä kohtaa. Mikään näistä ei kuitenkaan ole totta.”

On myös huomattava, että savolaisten ja karjalaisten välillä on historiassa ollut jonkin verran rajakiistoja, mutta siihen ei ikinä liittynyt kulttuuripohjaista sortoa.

Venäjän Federaation pussiin pelaaminen

Karjala-aktivistien narratiivilla on kuitenkin myös suurempia haittoja kuin yksinkertainen väärän tiedon levittäminen. Karjala-aktivistit usein unohtavat mainita, että karjalaiset ja suomalaiset olivat historiallisesti hyvin läheisiä ryhmiä, kunnes Stalinin johdolla Neuvostoliitto pyrki tarkoituksella erottamaan karjalaiset suomalaisista tehdäkseen Neuvostoliiton laajenemisesta helpompaa. Nykyisessä geopoliittisessa tilanteessa onkin syytä ihmetellä mihin nykyvasemmisto pyrkii tällaisella 1900-luvun alun ikäviä kaikuja herättävällä toiminnalla, jossa suomalaisia pyritään demonisoimaan Venäjällä asuvien sukulaiskansojemme silmiin. Esimerkiksi Voima-lehden vuonna 2021 julkaisemassa artikkelissa “Suomalaisten suhde Karjalaan on täynnä eksotisointia ja sortoa – TikTok-aktivisti Maura Häkki kamppailee kansansa säilymisen puolesta” väitetään, että Venäjällä karjalaisten asema olisi monella tapaa parempi kuin Suomessa, maustettuna runsaalla suomalaisvastaisella puheella valtioharjoitteisesta aktiivisesta sortamisesta. Kyseinen artikkeli myös mainitsee Venäjän federaatiossa sijaitsevien lehtien ylistäneen Häkin toimintaa. Karjala-aktivistit eivät koskaan keskity Venäjän suomensukusille aiheuttamaan tuskaan ja sortoon, vaan keskittyvät aina Suomeen, vähätellen Venäjän vastuuta suomensukuisten ahdingosta. Karjala-aktivistit tarmolla erottelevat karjalaiset suomalaisista etnisesti, mikä edistää Venäjän harrastamaa ”hajota ja hallitse” -politiikkaa. Venäjää potentiaalisesti vastustavien kansojen kääntäminen toisiaan vastaan on hyvin perinteinen venäläinen hybridivaikutuskeino, mutta on huomattava sen olevan tässä tapauksessa poikkeuksellisen katala: Länsi, ja eritoten Suomi, ovat liberaalin koulukunnan tunnollisia oppilaita, jotka säikähtävät rasismin tai sorron kuiskaustakin - mitä Venäjä pyrkiikin käyttämään hyväkseen määrätietoisesti. Tällaisen vaikuttamisen pahimman mahdollisen lopputuloksen pääsimme aiemmin itse kokemaan 1900-luvulla Suomeen kohdistuneiden hyökkäyssotien yhteydessä. Neuvostoliitto sekä sitä seurannut Venäjä on 40-luvulta tähän päivään asti käyttänyt vastaavia keinoja myös Itä- ja Keski-Euroopassa. 

Helsingin Sanomissa haastateltu Maura Häkki sekä muut Karjala-aktivistit ovat oikeassa siinä, että karjalaisten ohella kaikkien Venäjän puolella asuvien suomensukuisten tilanne on kriittinen. Karjala-aktivistien harjoittama aktivismi ei kuitenkaan ole vastaus ongelmaan. Se on epärealistista, valheellista eikä sillä ajeta muuta kuin vasemmistolaisia suomalaisvastaisia tavoitteita, samalla kun karjalaisten ja muiden suomensukuisten todellinen sortaja myhäilee itärajan toisella puolella käsiään hieroen. Suuressa maailmassa suomensukuiset kansat ovat toisilleen läheisimpiä ja meidän kuuluisi olla toistemme suurin turva. Heimoveljiämme ei tule unohtaa, mutta sitä tavoitellessa meidän ei tule vahingossa astua meille kaikille kohtalokkaaseen punaiseen ansaan.